Kun alotin lukion ajattelin samalla tavalla, mutta eihän niin käynyt. Sama kaupunki. Samoja ihmisiä. Sama elämäntapa. Sama arki. Ainut asia, joka on muuttunu näitten kolmen vuoden aikana jotka oon viettäny lukiossa, on minä itse. Oon kasvanut siitä teinistä joka olin ja oon samalla oppinu arvostaa itteeni ja ihmisiä mun ympärillä. Oon oppinu tunnistaa omat heikot kohdat ja näkemään omat hyvät puolet. Oon oppinu paljon itestäni ja nää kolme vuotta on ollu tärkeet mun oman persoonan muodostumisessa. Yläasteella halusin vaan kadota massaan, mutta nyt uskallan olla omaitteni, enkä vaihtais tätä tunnetta mihinkään. Vaikkei lukio ei mua tiedoillaan opettanu, sain silti hyvät elämänohjeet tulevaisuuteen.
Mutta nyt kaikki tulee muuttumaan. Uusi kaupunki. Uusi koti. Uudet ihmiset. Aivan uusi elämäntilanne. Ja kaikki tää pelottaa mua. Mut ketäpä ei pelottais. Tiiän että en pysty jäämään Jyväskylään mun perheen luo, sillä mulle ei vaan oo opiskelupaikkaa täällä. Kaikista eniten mua pelottaa yksin olo. Se että perhe ja ystävät ei oo kävelymatkan päässä. Eikä kukaan oo pelastamassa mua jos joudun pulaan. Toisaalta oon enemmän ku innoissaa. Vihdoin saan olla aikuinen. Huolehtia omista asioista ilman valvovaa silmää. Miten sitä nyt tasapainottelis näitten kahen tunteen välillä?
Oon kova organisoimaan ja suunnitelemaan asioita etukäteen. Onhan mulla opiskelu paikan suhteen ykkös suunnitelma, vara suunnitelma ja varasuunnitelman varasuunnitelma. Mut tulevaisuus onkin asia jota en voi suunnitella etukäteen. Haluisin vaa tehdä aikataulun mun elämälle. Pitkän aikajanan johon voisin lisätä asioita ja valmistautua etukäteen siihen mitä elämä mulle eteen antaa. Mutta enhän mä voi tietää varmaks ees sitä missä tuun olemaan puolen vuoden päässä. Seinäjoki, Tampere, Hämeenlinna, Amerikka? Tai sit joku ihan muu paikka. Tietämättömyys saa mut ahistuu ja aina välillä se vaan kasaantuu yheks isoks paakuks mun sydämen päälle ja sillon tuntuu että haluun vaan jäädä kotiin äitin luo ja piiloutua peiton alle.
Mut sit ryhdistäydyn ja päätän et ei tollanen vetele. Tulevaisuutta ei voi tietää vaa pitää oottaa ja kattoo mitä elämä eteen heittää. Oli se sit hyvää tai pahaa siiheen pitää vaa osata sopeutua.
Toivon silti että jotkut asiat pysyy samana. En oo halua ajelehtia kauemmas mun perheestä enkä haluu menettää ystäviä jotka oon saanu. En haluu, että ens jouluna en haluakkaan tulla kotiin tai vietän itsenäisyyspäivän mieluummin yksin. Siihen en vaa oo valmis. Haluan että Jyväskylä ja ihmiset joihin oon täällä tutustunu ei katoa vaan pysyy mun elämässä vaikka todellinen aikuisuus alkaakin.
Täältä tullaan tulevaisuus!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti