elämä edessä

Elikkä niin kun varmaan monien muidenkin blogeissa, mullakin vähän toi kirjottaminen jäi. Ja syynä on ihan vaa laiskuus ja kiire. Kuvia on mutta niitten muokkaamiseen tarvittavaa motivaatiota ei. Mutta tänään luin erään ihmisen blogia ja se vaan sai mut taas innostuu kirjottamaan. En aio kirjottaa ketään muuta kun itteeni varten, sillä toivon että tänne kirjottaminen auttais mua käymään läpi vaikeita ja pelottavia asioita jotka vaikuttaa mun elämään tällä hetkellä. Kirjottaminen on aina ollut mulle keino selvitä elämän ylä- ja alamäistä ja toivon et se pelastaa mut tälläkin kertaa.

Haluun myös että tää blogi voi olla mulle paikka, jossa voin palata muistelee menneisyyttä ja huomata miten oon kasvanut. Haluun tallettaa tänne muistoja, joihin voin palata aina kun siltä tuntuu. Ja toivon myös etttä mulle tärkeät ihmiset voi nähdä mun blogin kautta kuinka paljon mä heistä välitän!

Viime kerrasta tuntuu olevan ikuisuus ja paljon siinä ajassa onkin tapahtunut. Ehkä suurimpana vaikuttajana 18-vuotta tuli täyteen ja ajokortti ilmesty käteen. Oon joulukuun lapsi ja ootin 19. päivää enemmän kun innokkaana. Mutta kun se päivä tuli ja meni pysyin mä silti samana. En yhdessä yössä kasvanut teinistä aikuiseksi. Ja siitä ymmärsin että mun kasvu akuisuuteen on alkanut jo vuosia aikaisemmin. Se että joutuu selviämään vaikeista ajoista ja ottamaan vastuuta enemmän kuin todellisuudessa pystyy kasvattaa ihmistä. En toivo sitä kenellekkään, mutta kun vaikeudet  pystyy hyväksymään ja selviämään niistä, tulee ihminen huomaamaan olevansa vahvempi kuin koskaan olisi uskonut olevansa. Tai niin ainakin mulle on käynyt. En oo enää sama tyttö kun kuusi vuotta sitten, sillä olosuhteet pakotti mut kasvamaan ja aikuistumaan. Ehkä liianki nopeesti.

Mun synttäriviikko tuo edelleenkin hymyn mun huulille. Itkin onnesta moneen otteeseen! Alku viikko oli normaali, mutta torstaina sain herätä äitin ja pikkusiskon syntymäpäivälauluun ja valmiiseen aamupalaan. Mulle perhe on kaikki kaikessa. Äitiä arvostan, rakastan ja kunnioitan enemmän kuin sanoin voin kuvata. Vahvempaa ihmistä tai parempaa elämän opasta en ois koskaan voinu toivoa. Iltapäivällä mentiin kahville kavereittenkaa ja siinäpä sit kotiin päästyä tuli taas itkettyä. Tällä kertaa sitä miten oon voinu ansaita noin ihania ystäviä. Jokainen heistä on omanlaisensa ja keskenään me ollaan täysin erilaisia, mut silti jokin pitää meiät yhessä. Ja toivon et niin on vielä sittenkin ku lukio on ohi. Seuraavana aamuna olikin sitten eessä inssi. Lunta tuli ekaa kertaa viikkoon ja kirosin sinä aamuna kaiken mahollisen. No ihmeen kautta kortti silti tuli ja lauantaina juhlittiinki sitten kaksin verroin hyvässä seurassa ♥

Nyt kun seuraava etappi onki 19-vuotta, tuntuu että muhun kohdistuvat odotukset on vaan kasvanu. Nyt mun odotetaan olevan aikuinen ja käyttäytyvän sen mukaisesti, ihmiset olettaa että tiedän millanen mun tulevaisuus on ja tuntuu että suunnitelmien pitäs olla kristallin kirkkaat. Eihän se kumminkaan niin oo. Mulla on unelma, mutta tiedän että tarviin varasuunnitelman. Ja mieluusti useemman ku vaan yhden. Ahistus alkaa painaa päälle, mut onneks en oo ainut joka joutuu painimaan näitten tuntemuksien kanssa. Pitää vaa koittaa jaksaa ja yrittää loppuun asti täysillä. Kyllä se viimenen kirjotuspäivä vielä joskus koittaa ja sit voi vihdoin vetää syvään henkeä.